lauantai 29. marraskuuta 2008

Maito


Navettarakennus sisälsi karjasuojan lisäksi liiterin jossa oli puita, pyörät, sukset ja kaikkea roinaa sekä kesäisin jäälohkareita sahanpurun sisällä maidon jäähdytystä varten, navetan ylisen jossa säilytettiin kuivaheinää, karjakeittiön, saunan ja tallin. Navetan takana oli lantala ja ulkohuussi.
Karjasuojassa oli muistaakseni 6 partta lehmille, 3 karsinaa vasikoille ja sialle sekä talli jossa oli hevonen.

Lehmät lypsettiin käsin ja lypsetty maito valutettiin tonkkiin maitosiivilän kautta. Täysi maitotonkka laitettiin navetan eteisessä oleviin kylmällä vedellä ja jäillä jäähdytettyihin neliskanttisiin syvennyksiin odottamaan aamua ja vientiä maitolaiturille. Meijeriauto kiersi kyliä ja haki tonkat kyytiinsä palauttaen samalla tyhjät tonkat. Maitotonkat olivat 40-50 litraisia ja ne oli numeroitu tunnisteeksi maitotiliä varten.
Maidon hinta määräytyi rasvaprosentin mukaan. Mitä rasvaisempi maito, sitä parempi tili. Maidon rasvaisuutta seurattiin maatiloilla kiertävän tarkkailukarjakon toimesta. Hänellä oli mukanaan lapsen silmin katsoen ihmeellisiä pieniä lasipulloja, pipettejä, kemikaaleja ja "mylly". Maitoa laitettiin mittapulloihin ja niihin lisättiin rikkihappoa sekä amyylialkoholia. Sen jälkeen pullot laitettiin ympyränmuotoiseen laitteeseen kannen alle ja sitä pyöritettiin kammella. Pyörimisnopeus oli yli 1000krs minuutissa.
Muistan aina kuinka kiinnostavaa oli seurata hänen työtään ja kuinka lapsia aina varoitettiin koskemasta vaarallisiin rikkihappo ja alkoholipulloihin. Se mylly oli myös vinha laite ja se piti mukavaa ääntä pyöriessään.

Meijeriauto toi myös tyhjien tonkkien mukana taloon tilattuja tuotteita kuten juustoa, piimää ja rahkaa. Ne tietysti vähennettiin suoraan maitotilistä. Juusto oli Edamia ja ihanan pehmeää ja tuoretta. Rahkaa tilattiin harvoin, kun äiti ei oikein osannut sitä käyttää mihinkään(tai ainakin luulen niin)
Viiliä äiti teki itse. Maitoa laitettiin kuppeihin ja jätettiin ikkunalle "viiliytymään"vuorokaudeksi. Valmis ihanan samettisen rasvakerroksen pinnalleen saanut viili laitettiin kylmään odottamaan syömistä. Viiliä söi vain äiti ja minä, samoin kuin piimää. Muille ne eivät kelvanneet silloin eikä taida kelvata sisaruksille vieläkään.
Maito oli täysmaitoa ja se oli pääsääntöinen ruokajuoma sekä pullan että ruokien raaka-aine.

Kesäisin kun lehmät päästetiin laitumelle maidon maku muuttui muutamiksi päiviksi pahan makuiseksi. Se johtui lehmien muuttuneen ravinnon takia. Maitoa kutsuttiin ruohomaidoksi, eikä sitä kyllä juonut erkkikään, niin oudolta se maistui.
Kesäisin lehmät lypsettiin laitumella. Lehmä kytkettiin aitaan ja istahdettiin jakkaralle lypsylle. Maitotonkat siivilöineen tuotiin veräjälle maitokärryillä ja lypsyn loputtua vietiin jääveteen jäähtymään.
Kärpäsiä karkotettiin lehmisavuilla ja sai sitä savua lypsäjäkin silmiinsä, välillä ihan liikaakin. Muutaman kerran lehmä potkaisi lypsysangon nurin yrittäessään hätistää kärpäsiä takajalan potkulla ja joskus se potku osui lysäjän jalkaan tai reiteen. Voi hitto miten imakasti se sattui. Siinä sai lehmä kuulla kunniansa kun meikä pomppi vieressä kipukohtaa pidellen. Yleensä lehmä käänsi päänsä ja katsoi suurin ruskein silmin hyvin hämmästyneen näköisenä ja täysin tietämättömänä aiheuttamastaan mustelmasta tai ruhjeesta. Ole siinä sitten vihainen.

Äiti meillä yleensä lypsi lehmät ja joskus isosiskoni. Hänen muutettuaan pois kotoa minun piti opetella lypsämään kun toinen sisareni ei jostain syystä sitä hommaa koskaan tehnyt.
Kun äidiltä katkesi kylkiluu kaatuessaan vesisangon kanssa tai kerran murtui ranne myös liukastumisen seurauksena niin minun piti lypsää silloin lehmät niin aamuin kuin illoin. Iltalypsyt olivat ihan ok, mutta aamulla olisi niin väsyttänyt ja ensimmäistä lehmää lypsäessä käsiin sattui vietävästi. Toisen lehmän kohdalla käsiin tuli jo voimaa niin paljon että loppu olikin rutiinia.
Isä teki muut navettatyöt ja nosteli tonkat jäähtymään.
Toisaalta oli mukavaa lypsää lehmiä ja miettiä kaikenmaailman asioita siinä lehmän kupeella istuessa, pään nojatessa lehmän kylkeen. Ei ollut mitään kiirettä ja lehmä märehti tyytyväisenä ja katsahti välillä hyväksyvästi lypsäjää.
Kesäaamuina oli oma tunnelmansa lypsää ulkona varhain aamuauringon alkavassa lämmössä ja lintujen huumaavassa viserryksessä. Kissat pyörivät ympärillä odottaen maitoa ja muistan monesti miten aamuväsymys ja äreys hävisi siinä lypsyjakkaralla istuessa.
Lehmät ovat rauhallisia ja niillä on viisaat ja kauniit silmät.

Vieläköhän osaisi lypsää ja mahtaneeko nykylehmät osata olla lypsäjän kanssa kun ovat niin koneisiin tottuneet. Tuskinpa vain, aika muuttuu ja sen mukana ihmiset ja myös eläimet.

torstai 27. marraskuuta 2008

Koirat

Ensimmäinen koira oli sekarotunen pystykorvanmallinen Turre.
Turre oli hyvä vahtikoira ja kotona ihan kiltti ja sopuisa. Vieraiden oli syytä varoa silittelemästä koiraa, sillä se saattoi "havartaa" kuten äiti sanoi. Havartaminen tarkoitti hampailla nirhaisua, ei varsinaisesti puremista.
Muistan kerran kun äiti toi hevosella ja reellä koululle maitoa tonkissa Turren seuratessa mukana. Koulun keittiön ovella naisopettaja tuli juttelemaan äidin kanssa ja halusi silittää Turrea. Äiti varoitti opettajaa sanoen koiran saattavan purra. Opettaja ei uskonut vaan meni käsi ojossa koiraa kohti ja tietysti Turre ärähti hänelle.
Turrea nolotti suunnatomasti kun se oli joutunut ärhentelemään tuntemattomalle ja meni korvat luimussa kauemmaksi.
Opettaja alkoi huutamaan kuinka vaarallinen koira tuolla tavalla on irrallaan ja se pitää lopettaa ja plaplapla. Äiti totesi varoittaneensa opettajaa ja sanoi ettei sitä lopeteta, mutta hän pitää huolen ettei Turre enää kulje mukana maidontuontimatkalla. Kyllähän äitiä suututti ihan suunnattomasti. Hän ei voinut ymmärtää miksi oppinut ihminen ei usko, kun selvästi sanotaan ja varoitetaan.
Turren kohtaloksi koitui auton alle jääminen. Se oli aika kelju tarina. Meillä asuva lievästi kehitysvammainen nainen oli sitonut muiden tietämättä koiran juosunarun illalla pihassa olevaan puimakoneeseen. Aamulla varhain oli omistaja hakenut puimakoneen traktorilla eikä hän huomannut kytkettyä koiraa. Niinpä koira juoksi puimakoneen perässä ja jäi isolla tiellä vastaantulevan auton alle.

Olin kauan toivonut koiraa Turren jälkeen, mutta äiti ei halunnut. Ollessani alaluokilla opettajani koiralle syntyi penikoita ja kun ne eivät olleetkaan puhdasrotuisia Suomen pystykorvia, kuten emä oli (narttu kävi tuhmilla teillä) niin hän tarjosi niitä oppilaille. Kävimme katsomassa pentuja ja minä päätin, että otan kyllä yhden. Pentu oli pieni, kullanruskea ja pörröinen, kuin lelu. Opettaja halusi että maksan koirasta yhden markan, noin niinkuin onnenrahana. Kuulemma ilmaiseksi ottaminen tuottaa koiralle huonoa onnea.
Oli talvipakkanen ja mietin miten vien koiran kotiin reilun kilometrin matkan. Opettaja antoi tyttärensä nuken kantokopan ja sinne se pentu laitettiin. Kun oli niin kylmä, niin laitoin pennun kopan kanssa takkini alle ja niin siinä sitten mentiin kotiin päin. Pentu työnsi välillä päänsä ulos takin alta, mutta laittoi kiireesti takaisin kun pakkanen nipisteli kuonoa.
Kotiin tullessa sanoin äidille, että mullapa on yllätys ja päästin koiranpennun tuvan lattialle. Äiti ei tykännyt ollenkaan ja sanoi ettei ainakaan ala pentua ruokkimaan. "Mitä sä tommosen toit ja mitähän se opettajakin meinaa kun mukuloille koirenpentuja jakelee" Taisi se sanoa muutakin.
Antoihan äiti koiralle ruokaa ja tykkäsikin se siitä jahka ensin totutteli asiaan.

Koiran nimeksi tuli Rötö. Sitä en muista kuka nimen keksi, mutta veljeni lisäsi nimeen vielä from Finland, eli Rötö from Finland.
Oikea aateliskoira.
Rötö oli pienikokoinen ja kaunis koira. Luonteeltaan kiltti ja oppivainen, ei purrut eikä ollut vihainen. Se sairasti panikkataudin ja selvisi hengissä Sisko syötti sille vitamiinipillereitä ja mitä lie troppeja, mutta ne auttoivat. Näkönsä se siinä menetti tai ainakin tuli huononäköiseksi. Muuten koira eli terveenä ja ilahdutti meitä melkein 20 vuotta.

Se oli narttukoira ja juoksuaikaan oli pihamaa täynnä "kärpikoiria", eli kaikki oman kylän ja lisäksi muutama naapurikylän uroskoirakin koetti päästä apajille. Se oli raivostuttavaa aikaa. Rötö piti pitää sisällä ja kun sen vei ulos asioille, niin sai olla mukana keppi ja paljon kärsivällisyyttä kovan äänen lisäksi että selvisi sisälle ilman ettei joku rakki ehtinyt nartun päälle hypätä.
Eikä siinä kaikki. Kun lähdin postille tien päähän, niin minulla oli pitkä kettinki jota pyöritin kävellessäni ympärilläni, muuten olisivat ympärilläni kieppuvat rakit kaataneet minut ja jäpittäneet jalkoja. Niin sekaisin ne olivat nartun hajusta, jota tietysti minustakin tuoksui niiden aisteihin.
Koiralauma viipyi viikon, toista kerrallaan pihamaalla. Talvisin koko piha oli keltaisena ja ruskeana niiden merkkijäljistä ja paskakasoista. Eikä niitä saanut mikään lähtemään pois, ei nälkä eikä kylmä, ei huuto eikä kivien tai lumipaukkujen nakkelu. Piha rauhoittui vasta kun nartun kiima loppui.
Teki Rötö pentujakin. Osa niistä annettiin toisiin koteihin ja osa oli pakko lopettaa jo pentuna, niin kamalaa kuin se olikin.
Kerran talvella Rötö hävisi ja koska tiesimme sen odottaneen pentuja, lähdimme etsimään minne se on pennut tehnyt. Navetasta ei löytynyt, eikä navetan vintiltä, tallista eikä liiteristä. Menimme tyhjään puimalaan isän, veljen ja sisaren kanssa. Hajaannuimme ympäri puimalaa ja kuulimme pentujen vikinää. Kävelimme hiljaa ja koetimme paikallistaa emän ja pentujen sijainnin. Keskellä puimalan lattiaa ääni oli voimakkain. Isä haki sorkkaraudan ja repi lattilaudat ylös. Siellähän Rötö oli neljä pentua vierellään.
Isä repi lautoja vähän enemmän ja löysimme sielä yhden pennun, joka oli kuollut jouduttuuan eroon emon lämpimästä turkista. Voi miten se suretti meitä, niin kaunis urospentu. Nostimme pennut jokainen syliimme ja lähdimme viemään niitä sisälle ja emokoira seurasi perässä. Laitoimme koirat johonkin lämpimään koriin tuvan nurkkaan ja olimme onnellisia että saimme pelastettua ne neljä pentua.

Äiti pelkäsi ukkosta. Kun jostain päin alkoi jylisemään äitee laittoi oitis kumisaappaat jalkaan ja komensi meitäkin laittamaan. Ikkunan luona ei saanut olla, eikä pistorasioiden lähellä. Paras paikka tuntui olevan keskellä tupaa tai jossain piilossa. Rötö oppi nopeasti äidin tavat ja ukkosen ilmalla se piiloutui perimmäiseen nurkkaan sängyn alle. Ei sille kuitenkaan kumppareita laitettu.


Rötö eli todella vanhaksi ja loppuaikanaan siitä tuli myös kuuro. Ruokakupillekin se komennettiin paukuttamalla jalalla lattiaa. Tärinän tunnistettuaan se osasi tulla ruokakupilleen.
Markan hintainen koira ilahdutti meitä kaikkia lapsia javanhempia ja jokaisella on siitä varmaan omat muistonsa.

tiistai 25. marraskuuta 2008

Eläimiä

Meillä oli pientila, jossa oli muutamia hehtaareja maata, 5-6 lehmää, hevonen, sika, kanoja, kissoja ja koira. Lampaita on kuulemma ollut ennen syntymääni, mutta ei minun lapsuudessani.


Lehmät olivat Ayshire-rotua ja kaikilla oli tietysti nimet kuten Oma, Heija ja Nuppu. Yhden vasikankin muistan nimeltä; Iltarusko. Sain antaa sille nimen ja liekö syntynyt illankorvassa koska noin runollisen nimen sai.
Lehmät lypsettiin käsin ja minäkin osallistuin siihen hommaan, kun oli pakko. Ei se mitään lempihommaa ollut, sattui se sen verran käsiin.



Hevosista muistan kaksi, Vappu ja Poju. Ne olivat ihan työhevosia
joita isä käytti pelloilla ja
talvisin metsässä savotoilla. Meillä ei ollut koskaan traktoria.
Vappu-hevonen kuolikin työnsä ääreen talven savotalla. Kovaa työtä ne tekivät, eikä niiden elämä helppoa ollut.
Pojun muistan oikein hyvin kun isän kanssa kävin sen hakemassa toisen kylän maalaistalosta. Isännät hieroivat kauppaa hevosesta ja kun sopuun päästiin, niin sen jälkeen he istuivat pöydän ääressä ja naukkailivat miestä väkevämpää kaupan kunniaksi. Kotiin lähdettiin sitten hevosen ja pienen reen kanssa. Aluksi mentiin ihan säyseästi, mutta pienessä huppelissa oleva uusi hevosen omistaja halusi kokeilla miten lujaa uusi heppa juoksee. Suitset napsasi ja isä hoputti hevosen vauhtiin ja minua pelotti. Pitelin miten kuten reen reunoista kiinni ja huusin isälle " Lopeta, kohta ollaan ojassa , kuulitko?" Aikansa siinä metsätiellä isä hevosta juoksutti, mutta maantielle päästyä hiljensi vauhdin kävelyksi.
Taisi olla tyytyväinen ostokseensa.

Yhtenä kesänä oli sellainen sika, jota en unohda koskaan. Se eli vapaasti pihamaalla ja oli kuin koira. Se leikki meidän lasten kanssa ja kerrankin kun juoksin puimalaan päin lensin yht´äkkiä nurin. Ihmettelin mikä minut kaatoi ja käännyin katsomaan. Sika kaarsi saparo suorana minusta poispäin. Oli juutas juossut suoraan kintuilleni, kaataen minut. Saatoin vain kuvitella sen tyytyväistä ilmettä onnistuessaan kepposessaan.
Se myös kulki aina isän mukana kun hän vei maitotonkat tienvarteen ja postille se myös änkesi mukaan. Posti piti hakea kylän yhteisestä postilaatikosta mäen päältä. Kerran äiti pyysi sisartani hakemaan postin, mutta sisko kieltäytyi ja sanoi ettei ilkeä mennä kun sika kulkee vieressä. "Olen kuin mikäkin sikopaimen, en mene!"


Sialla on hirveä ääni. Kerran eräs sika päätti kokeilla sopiiko pää karsinan tankojen välistä ja sopihan se. Takaisin se ei sitä saanutkaan, kun korvat ottivat kiinni. Väki oli silloin heinäpellolla ja sisareni lähetettiin kotiin kahvinkeittoon. Sisko kohta juoksi tukka hulmuten takaisin pellolle ja huusi jo kaukaa että sika kiljuu kamalasti navetassa. Kaikki tietysti sännättiin katsomaan mitä on tapahtunut. Todellakin, sika kiljui raivoisasti pää jumissa karsinan tankojen välissä ja me pidettiin korviamme. Isa haki kiireesti rautakangen ja väänsi tankoja sen verran että possu sai päänsä irti. Ääni loppui kuin leikaten ja sika alkoi kärsällään kuopimaan olkia, ikään kuin ei muuta olisi tehnytkään.
Jäätiinkin kaikki sitten odottelemaan kahvin valmistumista ja naureskeltiin tapahtuneelle.

Kanoja otettiin yhtenä kesänä, niitä taisi olla 6. Isä teki niille häkin ja oikein hienot munimispesät, mutta käytännössä nekin kulkivat pitkin pihamaata ja saivat sisareni hermoromahduksen partaalle kuopiessaan hänen vaivalla laittamansa kukkapenkit. Munia ne eivät koskaan tehneet pesään, vaan niitä etsittiin navetan ylisiltä tai liiteristä tai milloin mistäkin. Ne olivat todellisia luomukanoja ja vapautta niillä oli liikaakin.

Eläimet olivat hyötyeläimiä ja vaikka niitä kohdeltiin ihan hyvin, niin niiden tarkoituksena oli tuoda maitoa ja lihaa perheelle. Ei ollut mitään epäilystä miten sialle talvella kävi tai mitä tapahtui sairaalle lehmälle ja sonnille. Se oli elinkeino ja elätti 7 henkisen perheen.

Koirista ja kissoista kerron myöhemmin.
Niistäkin on monta tarinaa.



Kalle

Kalle löysi dynamiitin,
iski siihen pienen niitin.
Onni kesti hetken häivää,
Kallea satoi lopun päivää.

maanantai 24. marraskuuta 2008

Kuorolaulua




Olin kuorossa tänään. Pari viikkoa jäi välistä ja sillä aikaa olivat jo pari uutta laulua opetelleet, mokomat. Kuoronvetäjä on nykyään ihastunut kansanlauluihin entisten viihdesävelmien sijaan tai ehkä paremminkin niiden rinnalle.
Hän on myös innostunut sovittamaan kuorolle ja täytyy myöntää, että olen hiukan yllättynyt niiden hyvästä tasosta. Sovittaminen ei ole helppoa, eikä varsinkaan sekakuorolle jossa keski-ikä on ihan kiitettävä.

Tälle syksylle on tullut kaksi uutta laulua, joita en tuntenut aiemmin. Toivo Kärjen Kesäyön valssi ja Emil Kaupin Lauantai-ilta. Jälkimmäinen on kansanlaulu ja tuo toinen nimensä mukaisesti valssi.
Alttoäänenä on helpoin opetella tuntematonta laulua. Silloin ei ykkösääni(sopraano yleensä) ole tuttu eikä häiritse oppimista.
Olin vähän herkkistuulella ja niinpä V.A.Koskenniemen On suuri sun rantas autius-laulussa alkoi itkettämään. Koetin olla kuin ei mitään, mutta taisi kaveri vieressä silti huomata hiukan. Laulussa on lopussa kertosäkeen aikana sopraanolla soolo, jossa hän laulaa kauniisti ja korkealta kuvaten villisorsan valitusta. Se osui siihen tunnetilaan mitä viime aikoina olen tuntenut.

Kuorossa laulamisen koen antoisaksi ja rikastuttavaksi. Koetin lopettaa sen ja olinkin vuoden poissa, mutta palasin takaisin ja olen siitä hyvilläni. Laulaminen on hyvä vastapaino työlle ja liikuntaharrastukselle. Jossain vaiheessa liikunta vei kaiken vapaa-aikani, mutta sitten tajusin ettei se riitä. Haluan myös tehdä jotain muuta, jotain luovaa käsilläni ja jotain jossa joutuu ajattelemaankin. Parempaa dementialääkettä ei ole kuin uusien sanojen ja stemmojen opettelu.
Kun oppii vaikean laulun alttoäänen on onnistumisen tunne niin tyydyttävä, että sillä pärjää mainiosti koko viikon, seuraavaan maanantaihin ainakin. No, tuleehan niitä lauluja, joiden stemmat ei koskaan kunnolla mene niin kuin haluaisi, mutta ei se ole niin vakavaa.
Olen saanut kuorosta myös elinikäisiä ystäviä ja onhan se muutenkin aika sosiaalinen yhteisö.

Kuorolaulu on tälle syksylle ohi, kun ensi maanantaina en pääse sinne työn vuoksi ja sittenpä alkaakin joulutauko. Tammikuussa alkaakin kunnon treeni maaliskuun konserttia varten.
Sitä odotellessa laulellaan joululauluja ja pikkulikan kanssa lastenlauluja.

-huhtikuunnoita-

sunnuntai 23. marraskuuta 2008

Puimalan maalaus

Ensimmäinen lapsuusmuistoni liittyy uuden puimalan maalaamiseen. Maalaistalomme pihapiiriin oli rakennetti iso puimalarakennus, jossa säilytettäisiin olkia lehmien kuivikkeeksi ja jyvälaareissa ohran ja kauran jyviä. Siellä puitaisiin myös vilja puimakoneella, joka sinänsä oli ihmeellinen härveli , mutta siitä tuonnempana.
Uusi rakennus piti tietysti maalata ja punamultaahan siihen maalina käytettiin. Isälläni oli korkean paikan kammo, joten n 12v sisareni joutui nousemaan tikastasanteille ja maalaamaan kaikki yläseinät. Muistoni liittyy juuri tilanteeseen jossa sisareni oli korkealla maalaamassa ja minä siinä tikkaiden juurella pensselöin alaseinää.
Kerroin aikoinani sisarelleni muistikuvastani. Hän ihmetteli kuinka voin sen muistaa, koska olin silloin vasta vähän yli kaksi vuotias. Minulle oli kuulemma maalipurkkiin laitettu vettä ja annettu pieni pensseli, koska olin vaatimalla vaatinut päästä myös maalaamaan siskon kanssa.
Ilmeisesti tilanne oli niin merkityksellinen, että se jäi mieleeni vaikka olinkin vielä ihan pikkuinen.

Puimalarakennus oli hyvä leikkipaikka ja varsinkin kun leikittiin kymmentä tikkua laudalla niin sieltä löytyi aina parhaat piilot ja kyttäyspaikat. Olkien ja laareissa olevien viljojen puhdas ja pehmeä tuoksu, viljalaarien päällä oleva pikku vintti ja työkaluvarastot antoivat mielikuvituksen lentää. Siellä viihtyi yksinkin leikkien joko kissojen tai koiran kanssa, tai nukkeleikeissä. Myös porukassa peuhattiin olkien seassa, vähän kuin nykylapset pomppulinnassa.


Se oli myös jännittävä paikka. Syksyllä puimalaan tuotiin puimakone, jota käytettiin traktorin moottorilla. Suuri ihmeellinen ja kovaääninen laite, jossa oli vaarallisia hirvittävällä vauhdilla pyöriviä telahihnoja ja edestakaisin liikkuvia viljoja kuljettavia osia. Tuntui että siinä oli joka puolella liikkuvia ja pyöriviä ulokkeita ja laitteita. Puimakoneen takaosassa seisoi syöttäjä, joka työnsi viljat koneen uumeniin. Koneen sisällä pyörivät osat irroittivat jyvät oljista ja ohjasivat ne koneen molemmilla puolilla oleviin kangassäkkeihin. Viljan korret lensivät koneen perästä kauas oljille tarkoitettuun tilaan ja vihneet putosivat koneen alle, josta niitä piti lapioida aika-ajoin vähemmäksi. Ilma oli sakeanaan meteliä, viljan tuoksua ja joka paikkaan takertuvia vihneitä. Iho kutisi, työ oli hikistä ja raskasta.
Se oli myös aika vaarallista. Eräs kylän naisista menetti toisen kätensä olkavarteen asti ollessaan syöttäjänä ja rukkasen tarttuessä pyöriviin teriin vieden käden mukanaan ja leikaten sen silpuksi . Myös telahihnat saattoivat luiskahtaa pois paikoiltaan ja lentää hirveällä voimalla viljsäkkejä vaihtaviin miehiin.
Lapsesta puintipäivät olivat ihanan jännittäviä ja mielenkiintoisia. Niitä odotettiin innolla ja sinne tungettiin väkisin, vaikka tiedettiinkin ettei koneen vierellä saanut olla sen vaarallisuuden takia ja myös siksi, että aikuiset saivat tehdä työnsä rauhassa. Usein olimmekin puimalan avovintillä mahallaan ja katsoimme alhaalla jylisevää konetta ja sen ympärillä hyöriviä ihmisiä.
Puinti kesti yleensä kaksi päivää ja sen jälkeen kone siirtyi toiseen taloon.

kesä 68

Olin 13 vuotias, keskipäivän aika, aurinkoinen helteinen sää. Makasin ruohikossa marjapensaiden lähellä ja tein sitä mitä silloin usein harrastin. Katselin pilviä ja kuvittelin niiden muodoista milloin eläimiä, milloin laivoja tai mitä vain. Tuvan ikkuna oli auki ja sisältä kuului radion ääni.
Uutiset.
Kuuntelin kuinka Lieko Zahovalova kommentoi Tsekkoslovakiasta Neuvostoliittolaisten tankkien vyöryä Prahaan. Se tuntui vaaralliseta, uhkaavalta ja epätodelliselta. Uutisissa kommentoitiin mahdollista sodan vaaraa ja ajattelin ettei voi olla totta, ei kai nyt sotaa? Isä oli ollut viisi vuotta sodassa, ei kai taas tule selkkausta johon veljet joutuvat? Muistan miten pelotti ja hoin itselleni kuin mantraa: ei sotaa, ei sotaa.......
Se on ainoa muistoni kyseisetä tapahtumasta, mutta sen tunnelman muistan yhä. Tilanteen vastakohtaisuudet, kesän keskipäivän ihana rauha ja toisaalta jossain tankkien jyly ja pelokkaat ihmiset. Kenties myös silloin tajusin ensi kerran, että maailmassa voi kaukanakin tapahtua asioita, joiden varjo pahimmassa tapauksessa ylettyy myös omaan elämääni ilman että voin siihen jotenkin vaikuttaa.

lauantai 22. marraskuuta 2008

Ensimmäinen

Ensimmäinen kerta on aina parasta tai pahinta. Parasta oli ensimmäinen matka ulkomaille, ensimmäinen koiranpentu jonka toin kotiin pakkasella takin sisällä, ensimmäinen suudelma, niin varovainen ja päihdyttävä.
Pahinta ensimmäinen ajotunti autokoulussa, ensimmäinen kerta lentokoneessa, ensimmäinen autokolari, ensimmäinen pettymys rakkaudessa.
Olisi paljon listattavaa, eikä kaikkea muista...onneksi. On hyvä unohtaa huonoja asioita ja muistaa hyviä, onnistuneita tapahtumia. Turhaa kantaa mukanaan pettymyksen taakkoja. Helpompi elää ilman niitä.
Tämä on ensimmäinen kirjoitus blogissani. Ei mitään hajua vielä, mihin suuntaan sitä ohjaan. Mutta tämä on kuitenkin mukavaa ja antoisaa, niin toivon.